SISÄLOISET

Koirasta on löydetty kymmeniä erilaisia loismatolajeja.

Koirien sisäloiset jaetaan neljään ryhmään:

• sukkula- eli pyörömadot (Nematoda) (suolinkainen, hakamato)
• heisimadot (Cestoda) (lapamato)
• imumadot (Trematoda)
• väkäskärsämadot (Acantocephala)

Heisi- ja sukkulamadot muodostavat koiralla esiintyvien matojen päätyypit. Suomessa ainoastaan heisi- ja sukkulamadot ovat ongelma, mutta muitakin saattaa tulla vastaan tuontikoirilla.

Koiran yleisimmät sisäloiset ovat suolinkainen ja hakamadot.

Loistartunnan oireita voivat olla hengitysvaikeudet ja sierainvuotoa, oksentelua, ripulia, anemiaa sekä karvapeitteen huononemista ja vatsan turvotusta. Kokoaikainen nälkä on myös tyypillinen oire matoisella koiralla. Pennuilla voi esiintyä kasvun hidastumista. Voimakasasteinen tartunta voi johtaa suolitukokseen, suolen repeämiseen, jopa pennun kuolemaan.

Loisista kärsivä pentu on pömppövatsainen ja huono-karvainen.

SUKKULAMADOT

Sukkula- eli pyörömadot tunnistaa matomaisesta ulkonäöstään.

Sukkulamadot ovat yleisrakenteeltaan selvästi matomaisia ja sukkulamaisia; ja niille on siten tyypillistä molemmista päistään kapeneva ruumis. Niillä on täydellinen ruuan-sulatuskanava, ja eri sukupuolet sijaitsevat eri yksilöissä. Osa sukkulamato-lajeista vaatii väli-isännän. Suomalaisten koirien suolistossa loisivilla sukkulamadoilla on suora elinkierto, ts. ne eivät vaadi väli-isäntää, ja näin ollen tartunnat koirasta toiseen ovat mahdollisia.

Suolinkainen

(Toxocara canis)

Suolinkainen on Pohjoismaissa selvästi yleisin sisäloinen, ja se on kaikilla koirilla. Se on 7-18 cm pitkä ja muistuttaa spagettia. Munia ei pysty havaitsemaan silmillä.

Koiran suolinkaisella on myös toinen isäntäeläin, kettu.

Suolinkaisnaaraat ovat varsin tuotteliaita, sillä ne saattavat munia päivässä jopa 200 000 munaa, jotka kulkeutuvat koiran ulosteen mukana ympäristöön. Ne kehittyvät toukiksi, (jotka ovat munien tavoin mikroskooppisen pieniä) joiden päämääränä on päästä uuteen koiraan. Munat eivät heti kykene tartuttamaan uutta koiraa, vaan vaaditaan tietty kypsymisaika, jonka aikana munakuoren sisään kehittyy koiralle tartuntakykyinen toukkamuoto. Kypsymisaika on ihanneolosuhteissa noin kaksi-neljä viikkoa. Osa munista voi säilyä ympäristössä elävänä jopa kaksi vuotta. Toukka kuoriutuu munasta koiran ohutsuolessa, porautuu suolen limakalvon läpi ja vaeltaa verisuonia pitkin eri puolille kehoa.

Pentu saa tartunnan jo kohdussa sekä äidinmaidosta. Suolinkaisen munat myös kulkeutuvat emosta ulos ulosteiden mukana. Pentu saa tartunnan syömällä munan, joka sisältää infektiivisen toukkamuodon. Tämä toukka kuoriutuu munasta ohutsuolessa, tunkeutuu suolen seinämän läpi ja vaeltaa keuhkoihin. Keuhkoista toukat joutuvat ysköksien mukana suuhun, josta pentu nielee ne uudelleen vatsaansa.

Vanhemmatkin koirat voivat saada tartunnan syömällä suolinkaisen munan ja joissain tapauksissa syömällä suolinkaistartunnan saaneen jyrsijän. Jos jyrsijä saa ruuan-sulatuskanavaansa tartuntakykyisen suolinkaisen toukkamuodon, jäävät toukat lepovaiheeseen jyrsijän elimistöön. Aikuisilla koirilla toukkamuodot levittäytyvät yleensä ympäri elimistöä, mm. keuhkoihin, maksaan, aivoihin ja lihaksiin, missä niiden kehitys pysähtyy ja ne jäävät "lepäämään" kudoksiin, ts. toukat eivät ole enää aktiivisia. Matolääkkeillä ei pystytä saavuttamaan näitä inaktiivisia toukkia.

Tiineillä nartuilla nämä kudostoukat kuitenkin aktivoituvat suunnilleen 42. tiineysvuorokauden tienoilla ja osa niistä lähtevät jälleen vaeltamaan. Toukat pääsevät istukan läpi sikiöihin, joten pennuilla voi olla suolinkaistartunta jo syntyessään. Vakavan tartunnan saaneet pennut voivat syntyä ennenaikaisesti tai kuolla jo muutama päivä syntymän jälkeen. Pentujen tartunnan estämiseksi on erittäin tärkeää madottaa narttu 42. tiineysvuorokauden kohdalla. Kaikki kudostoukat eivät aktivoidu kerralla, joten niitä jää "säilöön" nartun elimistöön myös tulevia tiineyksiä varten. Tiineyden loppuvaiheessa sekä imetyksen alkuvaiheessa osa toukista vaeltaa maitorauhaseen ja edelleen maitoon. Pennut vivat siis saada suolinkaistartunnan myös emänsä maitoa imiessään. Osa toukista tai epäkypsistä aikuisista joutuu ulos pennun ulosteiden tai oksennuksen mukana. Pentujensa eritteet syömällä narttu saa sisäänsä matoja, jotka kehittyvät aikuiseksi nartun suolistossa.

Oireet:

Suolinkainen on kuitenkin kohtuullisen harmiton koiralle. Mutta työkoirille tila saattaa olla jopa hengenvaarallinen. Erittäin voimakkaista suolinkaistartunnoista saattaa aiheutua kudostuhoja ja koira voi yskiä ja sillä saattaa olla sierain-vuotoa. Aliravitsemus on myös vaarana voimak-kaisissa tartunnoissa. 

Huonoturkkisuus myös aikuisilla koirilla voi olla suolinkaisen aiheuttama.

"Ikuinen" nälkä on tyypillinen oire matoisella koiralla. 

Huonokuntoisuus, vatsavaivat ("löysämaha") ovat myös suolinkaisen yleisoireita ja joskus sappiteiden tukkeutumista sekä vaellusvaiheessa keuhkooireita ja harvoin aivo-oireta. 

Näin suuret määrät suolinkaisia ovat kuitenkin harvinaisia Suomessa, sillä sitä ennen ulosteissa ja oksennuksessa on jo näkynyt aikuisia suolinkaisia suuria määriä.  

Suolinkainen voi periaatteessa tarttua ihmiseenkin ja aiheuttaa VLM-syndrooman  (viskeraalinen larva migrans -syndrooma)

Kaikki markkinoilla olevat matolääkkeet tehoavat suolinkaiseen.

Hakamato

(Ancylostoma caninum ja Uncinaria stenocephala.)

Hakamatotartunnat olivat Suomessa aikaisemmin harvi-naisia, mutta nykyään niitä on lähes yhtä paljon kuin suolinkaisia.

Hakamadoista yleisimmät ovat Ancylostoma caninum ja Uncinaria stenocephala.

Hakamadon kokonaispituus jää yleensä alle yhden senttimetrin. Hakamadon suuta ympäröi kaksi leikkauslevyä, jolla mato rikkoo suolenseinän ja käyttää ravinnokseen vauriosta tihkuvia kudosnesteitä.

Elämänkiertoon ei yleensä liity vaellusvaihetta elimistössä. Hakamatonaaraan munimasta munasta kuoriutuu ympäristössä varsin nopeasti toukkamuoto, joka ei kestä ymäristöolosuhteita yhtä hyvin kuin munakuoressa oleva suolinkaistoukka.

Ancylostoma caninum-tartunnan koira voi saada syömällä infektiivisen toukan. Toukat kehittyvät ohutsuolessa ja tarttuvat kiinni suolen limakalvoon. Osa porautuu suolen seinämän läpi ja vaeltaa keuhkoihin.

Koira voi saada tartunnan myös ihon kautta, jolloin A. caninum-toukat tunkeutuvat ihon läpi, vaeltavat keuhkoihin ja edelleen nielun kautta ohutsuoleen. Tämä on muistettava ulosteiden keräämisen suhteen, varsinkin kennelolosuhteissa. Keräämättömät ulosteet toimivat tartuttajina, jos koira astuu niihin. Osa toukista voi jäädä "lepäämään" koiran lihaksiin ja aktivoitua myöhemmin, yleensä nartun tiineyden aikana. Tällöin, kuten suolinkaisen kohdallakin, toukat saattavat tartuttaa pennut jo ennen niiden syntymää sekä myöhemmin emon maidon välityksellä.

Ancylostoma-loiset imevät verta isännän suoliston seinämästä aiheuttaen varsinkin pennuilla syömättömyyden ja vakavan, pahimmillaan jopa henkeä uhkaavan suolisto-tulehduksen, anemian ja proteiininpuutostilan.  Hakamadon-toukkien tunkeutumisesta ihoon saattaa seurata ihon punoitusta, turvotusta ja kutinaa erityisesti tassuissa, ulkokoirilla myös rinnan ja vatsan iholla. Myös ripulia ja yleistä huonokuntoisuutta saattaa esiintyä.

Uncinaria stenocephala-toukat tunkeutuvat koiraan yleisimmin suun kautta, kun taas ihon läpi tulleiden toukkien kehitys jää yleensä kesken. Maidon välityksellä saatava tartunta ei tiettävästi ole mahdollinen.

U. stenocephala aiheuttaa yleisemmin kroonista ripulia, anemiaa, heikentynyttä valkuaisaineide imeytymistä suolistosta ja siten kasvun ja yleiskunnon heikkenemistä. Iho-oireita esiintyy samalla tavalla kuin A. caninumin tapauksessa.

Hakamato on myös yleinen loinen ihmisillä kehitysmaissa. Länsimaista se on lähes kadonnut lähinnä wc:n yleistymisen myötä.

Hakamatojen häätöön on koirilla suhtauduttava vakavasti. Yleensä pääpaino laitetaan suolinkaisiin, mutta niillä ei ole niin suurta merkitystä koiran suorituskyvyn kannalta. Hakamadot ovat taasen suorastaan uhka. Hakamatotartunnan hoitoon soveltuvat samat valmisteet kuin suolinkaistenkin häätöön.

HEISIMADOT

Heisimatojen koko vaihtelee lajista riippuen muutamasta millistä useaan metriin. Suurin osa madoista koostuu litteistä jaokkeista. Lisäksi heisimadoilla on imukupeilla tai tarttumisuurteilla varustettu pää, jolla mato tarttuu suolen seinämään. Kypsät, madonmunien täyttämät jaokkeet irtoavat madon loppupäästä, ja ne kulkeutuvat suolistosta ulosteiden mukana ulos. Irronneet jaokkeet ovat se osa heisimadosta, jonka koiranomistaja näkee. Usein nämä jaokkeet pystyvät jonkunverran kiemurtelemaan, minkä takia eläimenomistaja luulee että kyseessä on kokonainen mato.

Heisimadot tarvitsevat aina väli-isännän kehittyäkseen aikuiseksi. Väli-isäntinä toimivat esimerkiksi kala, kirppu, jyrsijät, jäniseläimet, lampaat ja muuta nautaeläimet, sika, hevonen ja jopa ihminen. Elinkierrot kulkevat siis reittiä pääisäntä (koira) - väli-isäntä (jokin tietty muu eläinlaji) - pääisäntä (koira). Riskiryhmään kuuluvat siten ne koirat, jotka syövät raakaa järvikalaa (merikalassa riskiä ei käytännössä ole), metsästävät esim. myyriä ja rusakoita tai ovat nautojen kanssa tekemisissä.

Heisimatotartunnan tunnistaa useimmiten koiran peräaukon tuntumassa olevista vaalean riisinjyvän näköisistä heisimadon jaokkeista.

Leveä heisimato eli lapamato

(Diphyllobothrium latum)

Lapamato oli vielä 1950-luvulla maassamme ihmisilläkin yleinen heisimatolaji, ja se tarttuu koiraan, ihmiseen ja moneen muuhunkin kalansyöjänisäkkääseen järvikalojen välityksellä. Aikuinen täysin kehittynyt lapamato voi olla 20 metriä pitkä. Koko komeus koostuu vajaan puolen sentin mittaisista 1-1,5 cm levyisistä ja 3-5 mm levyisistä jaokkeista. Koiran ulosteissa jaokkeet esiintyvät yleensä useista jaokkeista koostuvissa pätkissä. jaokkeiden keskiosassa kulkee tummempana erottuva ruskeankellertävä kohoutumalinja, joka sisältää munia.

Tarttuminen eläimestä toiseen tai ihmiseen edellyttää väli-isäntävaiheita vedessä. Loisen loppupäästä irtoaa jaokkeita ja niiden sisältä puristuu ulos lapamadon munia, jotka kulkeutuvat ulosteiden mukana ulos. Munien jatkokehitykselle on välttämätöntä, että ne kulkeutuvat vesistöihin. Vedessä munista vapautuu pieni värekarvatoukka, joka joutuu pienen äyriäseläimen ravinnoksi. Äyriäisissä muodostuu kalalle tartuntakykyinen toukkamuoto. Kun tälläinen tartuntaa kantava äyriäinen joutuu kalan ravinnoksi, kehittyy kalan lihakseen tai ruumiinonteloon tartuntavaarallinen toukkamuoto.

Leveän heisimadon voi saada ainoastaan raa'asta järvikalasta, mutta valmistaminen tappaa sen.

• Mädin pakastaminen -10 C 3 vuorokautta tai -18 C 24 tuntia tuhoaa toukan.
• Kalan jäädyttäminen tai pakastaminen -18 C:ssa: 1 kg:n kala 8 tunnin ajan ja 4–5 kg:n kala 24 tunnin ajan.
• Tuotteet ja jalosteet, jotka on tarkoitettu syötäväksi kuumentamatta, tulee jäädyttää tai pakastaa vähintään 24 tunnin ajaksi -20 C:ssa tai sitä kylmemmässä.
• Kalan kuumentaminen +56 C:seen noin viiden minuutin ajaksi (pannulla paistettaessa 700 g:n kalapala noin 10 minuuttia).
• Kalan lämminsavustaminen kypsäksi läpikotaisin.
• Erittäin voimakas suolaus.

lähde: Evira

Järvikaloista ahven, hauki, made ja kiiski ovat riskialttiimpia. Tiettävästi lahnassa ja lohessa ei lapamatoa ole. Merikalasta lapamatoa ei voi saada, sillä suolainen vesi estää loisen kehityksen.

Lapamatotartunnan saaneella koiralla on yleensä lievää ripulia. Madosta irroneita jaokkeita tai pätkiä saattaa esiintyä ulosteiden joukossa. 

Lisäksi koira saattaa laihtua.

Matoiselle koiralle saattaa tulla vakavia B-vitamiinin puutostiloja. 

Lapamadon häätöön tarvitaan normaaliin nähden 8-kertainen määrä pratsikvanteelia, esimerkiksi Drontalia tai Droncit. Muut matolääkkeet eivät tehoa tarpeeksi hyvin lapamatoon.

Koiran heisimato

Koiran heisimato (Dipylidium caninum) on yleisimmin tavattu heisimato, mutta silti suhteellisen harvinainen ja sitä tavataankin pääosin tuontikoirilla, koska tämä loinen vaatii elämänkierrossaan väli-isännäksi koiran/kissan kirpun tai väiveen, ja nämä molemmat väli-isäntähyönteiset ovat maassamme harvinaisia. Täysikasvuinen koiran heisimato on 50 cm pitkä, ja muodostuu jaokkeista. Koiranomistaja joutuu yleensä tekemisiin vain jaokkeiden kanssa. Lajitason tunnistus voidaan tehdä jaokkeesta mikroskopoimalla jaokkeen sisältämiä munia.

Jaokkeet kulkeutuvat koirasta ulos ulosteiden mukana ja jonkin verran myös itsenäisesti liikkuen.  Kirpun toukkamuodot ja väiveet syövät jaokkeita, ja koira saa tartunnan syömällä edelleen kirpun tai väiveen.

Peräaukosta työntyvät D. caninumin jaokkeet aiheuttavat yleensä kutinaa, jota koira pyrkii lievittämään peräpäätään nuolemalla ja lattiaan hankaamalla. Massiivisissa tartunnoissa voi ilmetä vatsa- ja suolisto-oireita.

Heisimatolääkityksen tueksi tarvitaan kirppuhäätöä. Erityisesti muualta kuin Pohjoismaista tuodut koirat kannattaa käsitellä koiranheisimatoon tehoavilla lääkkeillä. Tälläisia ovat pratsikvanteeli (Drontalia ja Droncit), nitroskanaatti (Lopatol, Antipar) sekä epsipranteeli (Dosalid). Koska väli-isäntien osuus on loisen elinkierron elinehto, on syytä huolehtia myös ulkoloisten kuten kirppujen ja väiveiden häädöstä.

D. caninum voi tarttua myös ihmiseen, jos ihminen saa suuhunsa kirppuja.

Ekinokokki

Ekinokokki-heisimatoja (Echinococcus) on useita eri lajeja, mutta ihmiselle vaarallisin on Echinococcus multilocularis. Se aiheuttaa ekinokokkoosia.

E. multilocularis on noin 1-4 mm pitkä. Sen pääisäntinä ovat ketut, koirat ja kissat, ja niille se on kohtuullisen harmiton. Väli-isäntinä sille ovat jyrsijät ja joskus ihminen. Ulosteiden mukana kulkeutuu munia, jotka väli-isäntä saa omaan ruuansulatukseensa syötyään esimerkiksi ketun ulosteiden saastuttamia marjoja, tai vaikkapa koiran ulosteiden keräämisen jälkeen heikosta käsihygieniasta. Munasta vapautuva ns. onkosfäärimuoto tunkeutuu suolen seinämän läpi ja kulkeutuu maksaan. Maksassa kehittyy alveolaarinen hydatidikysta, joka aiheuttaa alveolaarisen hydatidoosin. Pääisäntä saa tartunnan syödessään kystan.

Echinococcus multilocularis-tartunta ei yleensä aiheuta oireita pääisännälleen, esim. koiralle. Väli-isäntänä toimivassa ihmisessä alveolaarinen hydatidikysta kuitenkin kasvaa kasvaimen tavoin ja yleensä suurin osa maksasta on jo ehtinyt tuhoutua ennen ensimmäisten oireiden ilmaantumista. Eli Echinococcus multilocularis aiheuttaa ihmisessä vakavan, jopa kuolemaan johtavan maksasairauden.

Hirvinokokkia tavataan vuosittain lihatarkastuslöydöksenä porojen keuhkoista Suomen Lapissa. Tällaisten infektoituneiden teurasjätteiden syöttäminen koiralle voi tartuttaa koiran E.granulosus-heisimatoon. Tartuntariskin takia poron ja hirventeurasjätteiden raakana antaminen koirille tulisi välttää. Mikäli tartuntariski on olemassa, tulisi poro- ja metsästyskoirille antaa loishäätö ajoittain ekinokokkiin tehoavalla valmisteella (Drontalia ja Droncit). 

Ulkomaille matkaaville koirille sekä tuonneille on annettava heisimatolääkitys, joka on pratsikvanteeli (Drontalia ja Droncit), Lisätietoja tuonti- ja vientimääräyksistä saa esim. Maa- ja metsätalousministeriöstä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että ekinokkia ei tarvitse ottaa huomioon suomalaiskoiran rutiiniloishäädöissä, kun taas tuontikoiralla se on Suomeen pääsyn edellytys.

Taeniat

Taenia hydatigena on koiraeläimiltä, ilvekseltä ja näädältä tavattava, jopa viiden metrin mittaiseksi kasvava heisimato, jonka väli-isäntiä ovat mm. poro, sika, nauta, lammas ja hirvi.

Väli-isäntä syö loisen munan, jolloin toukkamuoto pääsee vapautumaan ja vaeltamaan maksaan ja kiinnittyy lopulta suoliliepeeseen ja vatsapaitaan. Kiinnittymiskohtaan muodostuu vaaleita, läpikuultavia, rakkulamaisia muodostumia. Pää-isäntä, esim. koira, saa T. hydatigena-tartunnan syömällä tällaisen rakkulan.

Taenia hydatigena-tartunta on koiralla yleensä oireeton, mutta se voidaan diagnosoida loisen munien avulla ulostenäytteestä.

Taenia multicepsin väli-isäntiä ovat ihminen, lammas, vuohi, nauta ja hevonen. Loisen toukat vaeltavat keskushermostoon.

Taenia pisiformiksen väli-isäntinä toimivat jäniseläimet ja toukat kiinnittyvät vatsaontelon elimiin.

Taenia krabbei käyttää väli-isäntänään poroa ja hirveä, joiden lihaksiin se muodostaa loisrakkuloita.

Matolääkitys

Suolinkainen / Hakamato: Suomessa markkinalla olevat loishäätölääkkeet tehoavat hyvin suolinkaisiin ja hakamatoihin. Elimistössä hiljaiseloa viettäviin toukkamuotoihin ei valitettavasti ole, ainakaan vielä, olemassa hyvin tehoavaa matolääkettä.

 Nartut on syytä lääkitä ennen astutusta, tiineyden aikana 2-3 viikkoa ennen synnytystä sekä 2-3 viikkoa synnytyksen jälkeen. Toukkien siirtymistä emästä pentuihin, istukan ja maidon kautta voidaan vähentää oleellisesti tällä tavalla. Mikäli kennelissä syntyneissä pennuissa todetaan usein suolinkaistartuntoja, kannattaa oman eläinlääkärin kanssa neuvotella lääkitysvaihtoehdoista, joiden avulla suolinkaistoukkien siirtymistä emästä pentuihin voitaisiin vähentää.

 Pennut tulee madottaa ensimmäisen kerran 2-3 viikon iässä; loishäätö toistetaan 2-3 viikon välein kunnes pentu on 12 viikkoa. Aikaväli riippuu paljon siitä että onko kennelissä todettu matoja vai ei. Kennelissä, jossa esiintyy runsaasti suolinkaisia, ensimmäinen loishäätö tulisi tehdä jo 2-viikkoiselle pennulle. Koska voimakas matotartunta heikentää vasta-ainemuodostumista, pennun loishäätö tulisi tehdä viikkoa ennen rokotuksia. Sekä pentujen että emän ulosteet on kerättävä ja hävitettävä päivittäin, loisen elinkierron pysäyttämiseksi. Ympäristöön päässeet suolinkaismunat säilyvät tartuntakykyisinä vuosia. Ankara talvikaan ei ole este loismunien säilymiselle.

 Täysikasvuinen koiran matolääkitys toistetaan 1-2 kertaa vuodessa, kenneleissä useammin.  Vaikka Suomessa aikuisella koiralla esintyy varsin harvoin suolistoloisia, tulisi rutiiniloishäädöt suorittaa jo moniin loisiin zoonoosi-riskinkin takia. Loishäätövalmisteen valinta riippuu koiran elintavoista ja ruokailutottumuksista. Rutiiniloishäädöissä olennaista on valmisteen teho suolinkaisiin ja hakamatoihin, sillä muita sisäloislajeja ei suomalaiskoirilla juurikaan esinny. Todetussa heisimatotartunnassa kannattaa käyttää heisimatojen torjuntaan suunnattuja erikoisvalmisteita.

Lapamato: Lapamatdon häätö onnistuu pratsikvanteelilla (Drontal ja Droncit). Normaali annos on kuitenkin annettava kahdeksankertaisena.

Ekinokokki: Ekinokokin häätö onnistuu pratsikvanteelilla (Drontal ja Droncit). Tuontikoirilla on oltava eläinlääkärintodistus matolääkityksestä.

Resistanssi

Matolääkkeitä suositellaan yleisesti vaihdettavaksi joko toinen tai kolmas kerta, koska madot kehittävät resistanssin niitä vastaan. Ne tulevat vastustuskykyisiksi, eikä häätö enää onnistu.

Tämä ei aivan pidä paikkaansa nykyisillä lääkkeillä, eivätkä nykyiset tutkimustulokset täysin puolla näkemystä resistanssista. Tosin on havaittu, että käyttämällä jatkuvasti samaa vaikuttavaa lääkettä, niin suolinkaisten häätäminen vaikeutuu. Tosin ei vielä tiedetä, johtuuko se nimenomaan resistanssista vai vain yksinkertaisesti matolääkkeen aliannostamisesta.

Nykyään suositetaan antamaan 5-6 kertaa samaa matolääkettä ennen kuin vaikuttavaa ainetta vaihdetaan. Tämä tarkottaisi Suomessa noin kolmen vuoden välein vaihtamista. Käytännössä kuitenkin vuoden madotus samalla lääkkeellä olisi helpoin ratkaisu.

Mikäli matolääkettä vaihtaa, niin olisi syytä varmistua, että todellakin vaihtaa matolääkettä, eikä vain valmistusnimeä. Laajakirjoisia matolääkkeitä alkaa olla markkinoilla kaikilta valmistajilta, mutta samoilla vaikuttavilla aineilla.

Lääkkeet

Markkinoilta löytyy useita sisäloisten häätöön tarkoitettuja tuotteita. Ne ovat käytän-nössä kaikki turvallisia ja niiden pitäisi jokaisen kyetä poistamaan pakkausselosteen mukaiset loiset. Elimistössä hijaiseloa viettäviin toukkamuotoihin ei valitettavasti ole ainakaan vielä olemassa hyvin tehoavaa loishäätölääkettä. Käyttäjäkokemukset kuiten-kin vaihtelevat, niin tehon kuin lisävaikutustenkin suhteen.

Tässä muutama esimerkki matolääkkeistä.

• Axilur: fenbendatsoli
• Canex: pyranteeliembonaatti
• Drontal ja Droncit: pratsikvanteli, febanteeli, pyranteeliembonaatti
• Flubenol Flubenol: flubendatsoli

GreyhoundWiki

Hyvinvoiva koira- koiran suolistoloiset: Seppo Saari, ELL

Kuvauksia lääketieteen historiasta: Arno Forsius